perjantai 16. tammikuuta 2015

Jyrkäs & Saloranta (toim.:) Ja hän huutaa

Juha Jyrkäs & Tuomas Saloranta (toim.)
Ja hän huutaa
Splatterpunk-antologia
Helsinki: Tajunta Media, 2014 (As Printon Trükikoda), 223 s, ISBN 978-952-6657-35-6 nid. Aavetaajuus-kirjat 2

Kirjallinen splatterpunk näyttäisi elävän pientä renessanssia. Suuressa maailmassa esimerkiksi Anthony Riveran ja Sharon Lawsonin toimittama Splatterlands (Grey Matter Press, 2012) ilmoitti yrittävänsä genren uudelleenherättämistä. Suomessa samalla asialla ovat Juha Jyrkäs ja Tuomas Saloranta. Heidän toimittamansa antologia Ja hän huutaa ilmestyi Aavetaajuudelta viime syksynä.

Toimittajat alustavat genreä mainiossa esipuheessaan. Vierastan hieman splatter-elokuvan vetämistä osaksi splatterpunkia – joka on mielestäni nimenomaan kirjallinen "liike" – mutta muuten kirjoittajat käyvät hyvin läpi sen vähäisen historia, mitä Suomessa on splatterpunkista kerrottavaa. Yksittäisten novellien lyhyet esittelyt tuovat selvästi esiin sen, mikä on kokoelman teksteissä ydinasia: "Veri, sperma, kusi ja muutkin eritteet sen kuin lentävät!" Lukijaa on varoitettu.

Viimeistään esipuheen jälkeen lukijalla on taatusti ennakkokäsityksensä, ehkä myös -pelkonsa kirjan sisällöstä. Suurelta osin ne tulevat pitämään paikkansa, niin hyvässä kuin valitettavasti myös pahassa. Suuria yllätyksiä ei tule. Oleellisinta on eritteillä läträäminen ja monenlainen liioittelu. Toimittajien lupaamaa mustaa huumoria ja yhteiskuntakritiikkiä puolestaan on lopulta vähän. Kun huumoria on, se on kovin kuivaa kaikesta veressä uittamisesta huolimatta. Yhteiskunnalliset teemat jäävät usein päälle liimatuiksi, ikään kuin tekaistuiksi syiksi roiskimiselle.

Kuten arvata saattaa, mahtuu 17 novellin joukkoon monenlaista lähestymistapaa. Kokonaisuus ei ole millään muotoa tasainen, mutta onneksi rimanaltuksetkaan eivät eroa yleistasosta suuresti. Kokoelman aloittaa Mixu Laurosen novelli, jolta koko kirja on saanut nimensä. Kyseessä on yksinkertaisen sadistinen kuvaus hitaasta äidinmurhasta. Mitään suurempaa tarjottavaa sillä ei ole mutta toimiipa tunnelmanvirittäjänä tulevalle. Samanlaisissa itsetarkoituksellisissa kärsimysnäyissä piehtaroivat muutamat muutkin novellit, esimerkiksi Jyrki Pitkän ja Markus Harjun kertomukset. Näihin sentään sisältää ripaus sitä synkeää huumoria. Juha Jyrkäs sen sijaan kertoo oman "Itellajoonin bluesinsa" sellaisella paatoksella, että mahdollisesti mukaan tarkoitettu huumori tukehtuu itseensä. Toista ääripäätä edustaa Jussi Katajalan (joka parhaimmillaan on erinomainen kirjoittaja, kuten viime vuoden Atorox-voitto osoittaa) "Orava osansa ottaa", jossa idean naurettavuus vie pohjan kaikilta tarinan tehoilta. Parhaiten huumorin ja eritesinfonian yhdistävät mielestäni Stig-Peter Lund, jonka "Hyvä nekrofiilis" tarjoaa meille zombifetisismin ("Zombin pillu tuntui hänen kalunsa ympärillä pehmeästi hyllyvältä hyytelöltä"), ja erityisesti nimimerkki herrah, joka absurdistinen novelli erottuu kokoelmassa tyystin omanlaisenaan. Ei taatusti kaikkien mielestä hyvällä tavalla.

Novellien joukkoon mahtuu jokunen selvästi kunnianhimoisempi – "taiteellista fiilistelyä" esipuheen mukaan – tuokiokuva. Ajattelen nyt erityisesti Nina Korennon "Montmartren kyyhkyjen" rujon kaunista kieltä (joka sekin hätyyttelee pateettisuuden rajoja) ja Dess Terentjevan "Ruhon" taitavaa kerrontaa, joka malttaa luottaa lukijan ajattelukykyyn ilman turhia alleviivauksia.

Muutamat kertomukset pistävät kokonaisuudesta esiin genreviitteittensä vuoksi. Näissä tapauksissa toimittajat olisivat voineet käyttää valtaansa, sillä vaikka novellit ovat hyviä, ne häiritsevät kokoelman sujuvuutta. Suvi Kauppilan "Hopeasormi" on fantastiseen maailmaan sijoittuva tarina, joka ei itse asiassa ole kovin splatteria. Shimo Suntilalla taas verenroisketta riittää "Jake Cannon castaan veriviholliset"-novellissaan, joka noudattaa hengeltään vanhanaikaisen seikkailu-scifin perinteitä – vaikkei kovin puhdasotsainen olekaan. Juri Nummelinin katkelmallinen "Lätterin suvun vaiheista" on hauska, mutta jää tällaisenaan puolitiehen. Selvästi pidempänä ja samantien monipuolisempana ideasta voisi saada paljon enemmän irti.

Antologian parhaaksi yksittäiseksi kertomukseksi nousee Tuomas Salorannan "Pornokauppa". Se on julkaistu jo aiemmin, Juri Nummelinin toimittamassa sadomasokististen novellien Tuska ja hurmio -antologiassa (Turbator 2011). Salorannan mielikuvituksekkuudessaan liioitteleva ja liiallisuuksiin menevä teksti yhdistelee seksuaalisuuden ja väkivallan tavalla, joka ainoana tässä kokoelmassa yltää tavoittelemaan niitä näkyjä, joille Clive Barker aikanaan vakuutti. Tarina liikkuu jossain todellisuuden ja houreisen uninäyn puolitiessä, mikä lisää fyysisiin iljettävyyksiin henkisen tason, joka jää puuttumaan suurimmasta osasta muista novelleista.

1 kommentti:

  1. Kiitän kauniista sanoista viimeisessä kappaleessa! Novellini oli tarkoituksellinen Barker-pastissi, mainiota jos se onnistui pääsemään mestarin jalanjäljille.

    VastaaPoista